Tuurin tarina

Olin aloittamassa kirjoitustani sanoilla "Tuuri tuli meille vähän vahingossa", mutta tajusin heti, että Tuuri tuli juuri siksi, että sen pitikin tulla elämääni. Juuri silloin kun se tuli. Sanotaanhan, että opettaja tulee silloin kun oppilas on valmis. Ja oppiminen alkaa, kun opettaja on poistunut. Ja juuri niin Tuuri teki, vaikka en ajatellut, että olisin ollut valmis saatikka hakenut opettajaa. Mutta eihän sitä silloin tiennyt.  

Tuuri tuli meille loppukesästä 2017 kun Olivia oli lähdössä kesän ylläpidon jälkeen takaisin kotiin Sokojalle ja Siiri oli jäämässä yksin. En oikein löytänyt meille sopivaa hevosta, kunnes näin ilmoituksen Tuurista, vanhemmasta suomenhevosesta. Jokin kolahti ja laitoin viestiä, soitin ja menin katsomaan muutaman päivän päästä. Tuuri hörähti laitumella. Sen katse oli utelias ja ehkä hiukan väsynyt. Sen askel oli raskas, olihan se kuitenkin iso ja iäkäskin. Mutta minusta se oli kaunis.

Turvassa oli arpea ja karvaton kohta turpahihnan kohdalla kertomassa jotain tarinaa historiasta. Sitä katsoessa tuli surullinen olo. Tuuria oli kuulema jouduttu edellisessä kodissa kuljettamaan kettingillä kun sitä oli niin hankala kuljettaa. En oikeastaan halunnut tietää, sillä tunsin, ettei tämä hevonen paha tai vihainen ollut. Kävin ratsastamassa kentällä muutaman kierroksen - vaikka ei minun olisi tarvinnut - olin jo tehnyt päätöksen, Tuuri tulisi meille.

Kotona Tuuri haisteli uusia laumakavereitaan rauhallisesti, Olivia oli innoissaan ja se hypähteli ja hirnahteli, sekin taisi rakastua. Laitumella kaikki olivat yhtä laumaa niin kuin olisivat olleet yhdessä aina. Tämän paremmin ei olisi voinut mennä.  

Tuuri pääsi kävelylenkeille jo hyvin pian kotiutumisen, koska se oli sopeutunut laumaan jo niin hyvin. Se käveli hienosti, jopa niin hyvin, että pian sitä pystyi pitämään vapaana, sillä ei sillä ollut tarvetta lähteä lauman luota mihinkään. Ja mitä tuli siihen, että sitä oli vaikea taluttaa, niin kyllä se toki minultakin itsensä irti riuhtaisi välillä. Se juosta jolkotteli parikymmentä metriä ja pysähtyi syömään. Siitä sen sai sitten otettua taas kiinni - kun muisti olla rauhallinen - ja yleensä harjoitus otettiin uudelleen. Näissä tilanteissa se ei ollut ollenkaan ilkeä tai pahantuulinen. Enemmänkin se tuntui opitulta tavalta. Mutta talutusharjoituksia tehtiin ja kerroin Tuurille, ettei sitä täällä satutettaisi. Että kaikki oli hyvin eikä sen tarvinnut karata syömään, ruokaa riitti kyllä.

Tuuri rakasti olla metsässä. Hevosista sanotaan, että ne ovat joko arojen tai metsän eläimiä. Tuuri oli ehdottomasti metsien hevonen. Metsänjätti. Se kulki rauhallisesti, vakain askelin. Kiire ei ollut koskaan, enkä muista, että se olisi koskaan karannut tai etteikö sitä olisi saanut kiinni. Se tuli sinne minne mentiin.

Loppusyksystä Tuuri alkoi kuitenkin sairastella. Oli ähkyn oireita ja hampaat vaivasivat. Tuuri laihtui ja sen olemus oli apea. Silti se halusi lähteä usein lähimetsään hengailemaan. Se sai aina itse päättää lähtikö se mukaan ja lähes aina se lähti. Se maisteli varpuja ja oksia, käveleskeli rauhallisesti ympäriinsä, välillä köllähti piehtaroimaan. Se näytti voivan metsässä paljon paremmin.

Syksyn ja talven aikana vaivoja hoidettiin kuntoon ja olo parani. Tuuri sai massaa ja ruoka maistui hyvin. Toisinaan ratsastinkin, mutta useimmiten vain kävelin sen kanssa metsäteitä pitkin. Se oli kyllä rauhallisuuden perikuva. Kerran kun olin ratsastamassa, koira juoksi tielle ja alkoi haukkumaan Tuurin jaloissa. Koira juoksi hevosta ympäri ja haukkui. Tuuri seisoi paikallaan, minä rapsutin sitä säästä. Lähdettiin liikkeelle kun ajattelin, että ehkä koira jää kotipihaansa, mutta koira juoksi edelleen Tuurin ympäri ja haukkui. Pian omistaja haki koiran pois. Tuuri oli juuri tuollainen - ei sitä hetkauttanut oikein mikään.

Kevät meni vaihtelevasti, välillä oli hyviä, välillä huonompia päiviä. Huoli oli välillä kova ja toisaalta iloitsin siitä, että ruoka maistui ja massaa taas kertyi. Toisinaan tuntui, että katse oli tyhjä ja metsässä taas lämpö palasi silmiin.

Mini ja Jätti, Olivia ja Tuuri. Pihan parhaat kaverukset. Ja niin, Olivia tulikin meille takaisin pian lähtönsä jälkeen, joten nämä kaksi saivat elellä yhdessä. Ne olivat useimmiten yhdessä. 

Yhtenä huhtikuisena yönä näin unta, että ajelin Tuurin kanssa. Se oli sellaisessa avotrailerissa, ikäänkuin korkealaidallisessa peräkärryssä. Ei kai me oltu mihinkään menossa, vaikka ajattelinkin, että onkohan matka liian pitkä Tuurille. Eikä me oikeastaan ajettu tietäpitkinkään, enemmän se oli leijailua avarassa maisemassa.

Seuraavana aamuna menin tapani mukaan aikaisin laittamaan hevosille aamuheinät. Siiri ja Olivia tulivat vastaan, Tuuria ei näkynyt. Katsoin sisälle pihattoon. Se makasi kyljellään pihatossa. Sen silmät olivat levolliset ja huolirypyt olivat kadonneet. Sen sininen villaloimi oli puhdas. Kuiskasin varovasti sen nimeä, vaikka kyyneleet valuivat jo poskiltani. Tiesin. Kosketin sen poskea, kaulaa.. Hyvää matkaa rakas Tuuri, kaikki on nyt hyvin.

Tarvittiin naapureita, ystäviä, traktoria ja napurikylästä vinssimönkijä että Tuuri saatiin pois pihatosta. Kaunista se ei ollut, mutta tehtävä se vain oli. Erinäisistä syistä johtuen meni pari päivää ennenkuin Tuuri oli viimein peräkärryssä pressun alla valmiina viimeiselle matkalle. Silloin ensimmäistä kertaa tunsin, ettei Tuuri enää ollut tässä. Myöhemmin kuulin sanonnan että sielu lähtee ruumiista kolmantena päivänä.

Näen välillä Tuurista unta. Se seisoo aina kauempana minuun päin. En pääse sen luokse, mutta siinä me vain ollaan. Ja tämä ehkä olikin Tuurin tärkein opetus, siinä-me-vain-ollaan. Tuuri opetti minua hengittämään. Istumaan mättäällä ja nauttimaan. Katselemaan. Kun kaikki suorittaminen, liikuttaminen ja tekeminen jäi pois, tuli tilalle kaikkea muuta, paljon tärkeämpää.

Kiitos Matkasta Tuuri <3